Matka normaalipainoon

Matka normaalipainoon
Matkalla normaalipainoiseksi...

tiistai 31. joulukuuta 2013

Katse tulevaan

Pitkähkö blogihiljaisuus katkeaa tänään tähän päivitykseen.
Olimme joulunajan koko perhekokonaisuutemme kanssa Suomen Pohjolassa, jossa oli jopa valkea joulu jouluaattona. Joulupäivänä mentiinkin sitten plussan puolelle, ja lumet alkoi sulaa pois... se siitä lumesta sitten. Pääasia kuitenkin, että aattona oli lunta.
Ajelimme kotiin koko sunnuntaipäivän ja nyt on toivuttu "jetlagista". Tänään juhlimme uutta vuotta rauhallisesti kotona syöden hyvin ja nauttien muutaman lonkeron. Tinat pitää tietysti valaa illan mittaan.

Vuodenvaihde laittaa miettimään mennyttä vuotta ja haaveilemaan tulevasta.

Kulunut vuosi 2013 on ollut minulle henkisesti hyvin rankka.
Alkuvuonna opiskeluni olivat loppusuoralla ja tein lopputyötä niska limassa. Samalla tein tietysti pitkää päivää töissä, koska töitä oli enemmän kuin työpäivän aikana ehti tehdä.
Valmistuin kesäkuussa rankan työn saatoksena, ja kesä tuntuikin ehkä seesteisimmältä ajalta koko vuonna. Aloitin kuntoiluharrastuksen uudelleen kesällä, ja sille tielle jäinkin.
Vauvakuumeeni nosti päätänsä korkealle opiskelujen päätyttyä, koska olin jotenkin sulkenut sen mielestäni opiskelujen ajaksi. Harmi vain, että mies ei ollut samaa mieltä vauvahaaveista, ja edelleen odottelen hänen lämpeämistään ajatukselle. Myönnän toki itsekin, että myös meidän parisuhdetta pitäisi "kehittää" ennen lapsen tuloa.. siinä tavoitetta ensi vuodelle.
Syksyn aikana taas työt aiheuttivat minulle stressiä, jonka myötä alkoi tulla unettomia öitä ja paniikkikohtauksia. Kaiken tämän lisäksi vielä rakkaan ukkini kuolema lokakuussa laittoi pääni ihan sekaisin.
Marraskuussa kävimme mieheni kanssa hieman Virossa virkistäytymässä, ja päästiin pois normaalista arjesta.
Jouluna totesin katsellessani mieheni ja hänen kummityttönsä touhottamista, että miehestäni tulee loistava isä vielä joku päivä. Huomasin myös haaveilevani aina vain enemmän omasta lapsesta, raskausajasta ja perhe-elämästä. "Olisipa minulla oma lapsi, joka istuisi joulupukin polvella.."

Täytyy kuitenkin kääntää katse kohti vuotta 2014.
Teen itselleni vain yhden lupauksen ensi vuodelle, ja se liittyy terveysprojektiini.
Vuoden 2014 aikana laihdun 10 kg.

 
Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan vaaka näyttää vuoden lopussa oikeaa lukemaa.
Olen myös miettinyt, että hakisin kevään haussa yliopistoon opiskelemaan, mutta lopullista päätöstä en ole asian suhteen vielä tehnyt. Täytyyhän se tässä kohta puolin päättää, jos meinaan ehtiä lukea pääsykokeisiin riittävästi.

Näiden aatosten myötä toivotan kaikille rauhallista vuodenvaihdetta, ja antoisaa vuotta 2014!<3


-Veepu

maanantai 16. joulukuuta 2013

Maanantaipurkaus kiusaamisesta.

Olen ollut blogihiljaisuudessa taas monta päivää... jostain syystä en vain keksinyt kirjoitettavaa.
Nyt sitä taas löysin, kun lueskelin ajankuluksi netissä erilaisia artikkeleita.
Luettuani tämän kirjoituksen http://www.karjalanheili.fi/uutiset/Joensuu/9328826 koin riipaisun sydämessäni.
Jokin syvälle itseeni sulkemani asia nousi taas pinnalle ja pala nousi kurkkuun.

Koulukiusaaminen ja sen aiheuttamat traumat.

Mielestäni koulukiusaamista on montaa erilaista, ja ne kaikki pitäisi ottaa tosissaan. Nykypäivänä tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa nuoriso kasvaa koulussa ja heidän itsetuntonsa muotoutuu siellä. Toki kasvatuksella, kotioloilla, ystäväpiirillä ymsyms. on omat vaikutuksensa, mutta koulu on nuoren ihmisen "päivätyö", jossa hän viettää suurimman osan ajastaan.

Täytyy tässä yhteydessä jakaa oma kokemukseni koulukiusaamisen yhdestä muodosta ja millaisia seurauksia siitä on ollut minulle - silloin ja vielä nykypäivänäkin.

Olin tiiviissä ystäväporukassa 1.-6.luokat, ja parhaat kaverini olivat samalla luokalla. Sitten siirryimme yläasteelle, jossa jouduin heidän kanssaan eri luokille ja meillä oli usein eri aikaan ruokatauot, emmekä siksi nähneet paljoa koulussa. Olin luokalla, jossa osa oli minulle ala-asteelta tuttuja (naamat oli tuttuja, mutta emme olleet pahemmin tutustuneet) ja osa oli tullut toisesta koulusta, jossa olivat tunteneet toisensa jo kauan.
Olin nuorena tyttönä hyvin arka ja kuoreeni vetäytynyt, enkä helposti ystävystynyt kenenkään kanssa. Parhaiden ystävieni kanssa olin aina kun oli mahdollista, mutta muulloin istuin käytävällä yksin... niin yksin, että ihan hävetti kun toiset koululaiset kävelivät ohitse naureskellen keskenään.
En ollut koskaan kovin hyvä urheilussa, joten liikuntatunneillakin minut valittiin usein viimeisenä joukkueeseen. Koin olevani hyvä ainoastaan matematiikassa, ja niillä tunneilla sainkin kavereita.. tai niin minä luulin, kunnes myöhemmin ymmärsin että he vain käyttivät minua hyväkseen. Tunneilla he halusivat istua vieressäni ja saada minulta tukiopetusta, mutta luokan ulkopuolella olin heille kuin ilmaa.
Huomasin erkaantuvani parhaista ystävistäni, koska he löysivät uusia ystäviä luokaltaan, joiden kanssa viettivät aikaa myös koulun ulkopuolella. Se tuntui pahalta - kuin joku olisi varastanut minulta.

Taistelin koko yläasteen ajan siitä, että sopeutuisin johonkin porukkaan, eikä minun tarvitsisi olla yksin. Kokeilin tupakointia ja roikkumista kaupungilla viikonloppuisin.. yritin olla kovanaama. Ei siitä tullut mitään. Iltaisin kuitenkin itkin itseni uneen, kun tunsin olevani yksin tässä maailmassa. Olin niin masentunut, että tuntui ettei elämälläni ole tarkoitusta, eikä minun ole tarkoitettu olla onnellinen. Olin oikeasti niin masentunut, että mietin itsemurhaa - olin valmis luovuttamaan.

Joku voi ehkä ajatella, ettei kokemani ole koulukiusaamista, koska sitä ei ole aiheuttanut joku tietty ihminen. Mutta itse koen sen olleen sitä. Se tapahtui nimenomaan koulussa ja koen edelleen, että opettajien olisi pitänyt huomata se, miten joku jätetään aina viimeiseksi valinnaksi ryhmään mukaan tai miksi joku istuu aina yksin käytävällä kun muut luokkalaiset juttelevat keskenään. Jonkun olisi pitänyt auttaa minua, kun en itse ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.

Onneksi yläasteen loputtua aloin opiskella merkonomiksi, ja elämäni sai positiivisen käännöksen. Koulun opiskelijat olivat ihan uusia naamoja, eikä kenelläkään ollut ennakkoluuloja minua kohtaan. Uskalsin avautua ja löysin uusia kavereita. Heräsin henkiin.

Mutta mitä tulee nykypäivään, nuo samat arvet ovat edelleen sisälläni. Tunnen itseni monessakin tilanteessa arvottomaksi, ja huomaan ajattelevani, että en ole koskaan riittävän hyvä. Tavoittelen aina jotakin parempaa, koska nykytila ei kelpaa. Edelleen monesti tunnen itseni niin arvottomaksi, että minun pitäisi todistella olemassaoloani muille. Todistella sitä, että minullakin on oikeus onnellisuuteen.

Eihän toisen ihmisen onni ole koskaan toiselta pois... Miten sitä voikaan olla niin rikki sisältä, että ajattelee noin?!

Toivon sydämestäni, että kenenkään ei tarvitsisi kokea samanlaisia tunteita kuin minä tunsin aikanaan, ja varsinkin ettei niitä arpia jäisi kenenkään sydämeen. Ja toivon todella voimia tuon artikkelin kirjoittaneelle tytölle.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kun "lapsi" sairastaa..

Johan on taas viikko vierähtänyt, ja huomenna jälleen maanantai.
Olin reissun päällä pari päivää tällä viikolla, vietin aikaani kotikaupungissa äitini kanssa ja sainpa viettää jopa kokonaisen vuorokauden ihanan 1v 2kk vanhan kummityttöni kanssa. Voi niitä hetkiä. :)

Kaiken hyvän päälle tulee aina tietysti myös huonoa; toinen kissoistani on sairaana. En tiedä, mikä hänellä on, mutta takajalkojen "kantapäät" on syöty auki. Niinpä jouduin ostamaan hänelle kaulurin, jotta jalat saisi rauhoittua..

Tötteröpää..





















Aiemmin jo mietin, että haluanko kuvia lemmikeistäni julkistaa, ettei minua kukaan tunnista. (edelleen haluan siis pysyä anonyyminä)
Tässä sitä nyt mennään, eli jos joku minut näistä tunnistaa, olisitko kiltti ja kertoisitko siitä minulle. :)

Täytyy nyt tasapuolisuuden vuoksi laittaa kuvat myös muista lemmikeistämme:

Koiramme














Toinen kissoistamme





















Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille :)

maanantai 2. joulukuuta 2013

Koti - mitä se tarkoittaa?

Tämän bloggauksen aihe selviääkin jo otsikosta.
Mitä teille tarkoittaa koti?

Muistan elämäni jokaisen muuttokerran, ja sen tunteen uudessa asunnossa, jonka pitäisi olla koti.
Ensimmäinen muuttoni oli murrosikäisenä, kun vanhemmat erosivat ja muutimme äidin ja veljien kanssa pois lapsuuden kodistamme. Isä jäi asumaan sinne vielä ja jotenkin kauan tuntui siltä, että asuimme jossakin "väliaikaisratkaisussa" ja kun kävi isän luona, niin sitten oli kotona.
Seuraava muuttoni olikin sitten omilleni toiselle paikkakunnalle. Se oli kamalaa! Muistan, kuinka iltaisin itkin ns. kotona, jossa kuitenkin tunsin olevani vain vieraana.. tuntui kuin se olisi vain motelli, jossa on tarkoitus yöpyä ja säilyttää tavaroita. Kävin lähestulkoon joka viikonloppu kotona, mikä siis tarkoitti äitini asuntoa. Kesti kauan, siis oikeasti varmaan vuoden, ennen kuin ajattelin palaavani kotiin, kun viikonlopun jälkeen palasin äitini luota.
Seuraavat muutot ovatkin sitten olleet avopuolisoni kanssa. Ensimmäisellä kerralla muutettiin juuri valmistuneeseen kerrostaloon, josta sitten vuotta myöhemmin omistusasuntoon "kehän ulkopuolelle". Ja täällä ollaan edelleen.

Mikä tekee kodin?
Minulle tärkein asia kodissa on se, että sinne tultua tietää olevansa turvassa. Koti on se paikka, jossa saat olla juuri sellainen kuin olet, eikä kukaan häiritse sinua jos et niin halua. Kotona on juuri sellainen tunnelma, jonka siellä haluat olevan. Toki tässäkin on eronsa, asuuko yksin, parisuhteessa vai onko perheessä lapsia.

En enää muista perimmäistä ajatustani, miksi aloin kirjoittaa tästä aiheesta... mutta väliäkös tuolla.
Totean vain, että menen tällä viikolla pariksi päiväksi kotiin äidin luo, joka siis on minulle edelleen kuin toinen koti. Siellä on perhe, samalla tavalla kuin minulla on omassa kodissanikin perhe (mies ja lemmikit).

Home is where the heart is - indeed.

Ihanaa joulukuuta kaikille, enää kolmisen viikkoa jouluun!
P.S. Tulee kiire joululahjojen ostoon... en ole ostanut vielä yhtäkään.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Pakkasaamu


Tällainen aamu tänään täällä.
8 astetta pakkasta ja aamurusko. Voiko parempi lauantaiaamu siis olla? :)

















Tämän vapaapäivän täyttää kuntosalitreeni ja rentoutuminen kotona. Rankka viikko taas takana töiden osalta, joten tänään on hyvä rauhoittua.

Ihanaa lauantaita kaikille!

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

maanantai 25. marraskuuta 2013

Rauha.

Henkisesti rankka viikonloppu takana päin, nimittäin ukkini hautajaiset olivat lauantaina.
Matka Itä-Suomeen tuntui hyvin ahdistavalta. Mitä lähemmäs hautajaisia mentiin, sitä enemmän rintakehästä puristi. "Tässä se hetki on, se hetki kun pitää jättää jäähyväiset." pyöri mielessäni.
Hautaan laskemisen jälkeen olo oli sellainen, ettei uskonut tapahtunutta vieläkään. Olo oli sekava, kun jatkoimme matkaa muistotilaisuuteen.

Sitten tapahtui jotakin, jonka myötä mieleni rauhoittui. Taivaalta alkoi tippua lunta hiljalleen. Vaikka en usko yliluonnollisiin asioihin, lumisade rauhoitti mieleni ja tuntui siltä kuin taivas olisi antanut merkin ukin rauhaan pääsystä. En pysty sanoin kuvailemaan sitä tunnetta.


Varmasti ikävä ei poistu koskaan, mutta nyt pystyn hyväksymään sen, että ukki on paremmassa paikassa, eikä häneen enää koske. Voin aina sytyttää hänen muistolleen kynttilän ja muistella yhteisiä hyviä hetkiä.

Voi hyvin siellä rauhallisuuden keskellä ukki <3

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Joulun odotusta

Tänään soi Prismassa joululaulut... ja sieltä se "joulukuume" nosti taas päätään.
Joulun odotus ja varsinaiset joulunpyhät ovat ihanaa aikaa!


















Ostin tänään jo ensimmäisen "lahjan", jonka lähetän rakkaalle ystävälleni joulukortin mukana. Ei nähdä kovin usein, kun asutaan kaukana toisistamme, joten ajattelin että pieni yllätys on osoitus välittämisestä. <3
Nautin joulunaikana, ja oikeastaan muulloinkin, yllätysten ostamisesta ystäville ja rakkaalleni.




Onneksi pääsen taas jouluksi Pohjoiseen. Siellä jotenkin joulu tuntuu ihan erilaiselta porojen ja lumen keskellä.

Vielä kuukausi jouluun! Miten sitä jaksaa odottaa :)









 
Tekisi mieli jo lämmitellä glögiä, mutta ehkä vielä maltan muutaman päivän..

maanantai 18. marraskuuta 2013

Tilannepäivitys.

Olimme rakkaani kanssa Tallinnassa viikonlopun juhlimassa syntymäpäivääni. Oli ihanan rentouttavaa päästä pois arjen kuvioista ja olla kahdestaan.

Hotellipakettiin kuului majoitus L'Ermitage hotellissa, 2 ruokalajin illallinen kahdelle ja kuohuviini & suklaa tarjoiltuna hotellihuoneeseen.

Matkan ainoa huono puoli oli myrskyisä merenkäynti molemmilla laivamatkoilla, joista kuitenkin selvittiin pahoinvointilääkkeiden avulla.

Tallinna on muuten kaunis kaupunki, varsinkin illalla!
Oltiin vähän pihalla tietysti, kun ei kieltä osattu, mutta monessa paikassa oli suomeksi tai englanniksi ohjeistus, joten selvittiin.

Rentouttavan viikonlopun jälkeen kuitenkin aina koittaa arki.


Tulevana lauantaina on hautajaiset. Pelottaa.
Pitäisi kirjoittaa kukkavihkon nauhan runoelma ja lähettää se kukkakauppaan huomiseksi. Yleensä runojen kirjoittaminen murheistani on ollut helppoa ja sanat tulevat helposti paperille. Jostain syystä nyt en saa yhtäkään järkevää lausetta aikaan.

Ehkäpä tämä elämä tästä normalisoituu, kunhan hautajaiset on ohi. Kivi tippuu sydämeltä jäähyväisten mukana. Ainakin niin toivon.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Todellisuus vs. nuoruuden ruusuiset unelmat

Täytän huomenna 25v. Pysäyttävää, koska muistan miten nuorena tyttönä ajattelin 25 vuotiaana olevani naimisissa, asuvani omakotitalossa ja että minulle olisi suotu jo muutama lapsikin.
Yksikään näistä asioista ei ole toteutunut.

En tietenkään nuorena ymmärtänyt elämän realiteetteja. Esimerkiksi omakotitalon omistaminen nykypäivänä on todella kallista, varsinkin sen ostaminen, ja lainat pitää tietysti maksaa myös pankille takaisin. Eikä niistä muutaman vuoden palkoista olla miljonääreiksi päästy, kun säästöön saa rahaa vain 50 euroa kuussa, jos sitäkään.

Eikä se naimisissa olo sinällään ole mikään tavoite, koska sormus sormessa ei muuta elämää merkittävästi. Se aika tulee sitten kun on tullakseen.

Mutta eniten kaivelee se, etten ole vielä saanut lapsia. Haluaisin olla nuori äiti ja olla vielä nuorekas sitten kun he muuttavat pois kotoa - kuten oma äitini on ollut. Olen lapsirakas, ja olisin täysin valmis sitoutumaan äitinä olemiseen loppuiäkseni. Olen valmis antamaan kaiken lapsilleni. Haluan lapsilleni myös isän, nykyisen mieheni, joten tämän unelman toteutumista täytyy vielä odotella..

Toisaalta olen hyvin tyytyväinen omiin saavutuksiini uran luomisen suhteen. Sitä en nimittäin yhtään miettinyt nuorena, ei se tuntunut niin oleelliselta. (ah niitä vaaleanpunaisia laseja, joiden läpi olen tulevaisuuttani katsellut)

Näihin fiiliksiin tänään,

veepu

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Vatsavaivat kuntoon kärsivällisyydellä

Sain kimmokkeen kirjoittaa herkästä vatsastani blogista Come to Mama.

Olen siis kärsinyt herkästä vatsasta jo kauan. Ihmettelin opiskeluaikoinani sitä, että aina ennen tenttejä ja isoja ryhmätöitä, eli toisinsanoen aina ennen jännittäviä tilanteita, vatsani menee ihan sekaisin ja tulee kiire vessaan. En nuorempana osannut yhdistää tätä mihinkään tiettyyn sairauteen.

Vuosi sitten koin työelämässä suuria muutoksia, vastuut kasvoi ja stressi myös sen myötä. Kaiken kukkuraksi olin opiskeluiden osalta loppusuoralla, joten kursseja oli paljon päällekkäin ja lopputyö työn alla. Päädyin menemään lääkäriin hakemaan apua, koska en enää kestänyt jokapäiväistä vatsan myllerrystä, kuvotusta ja turvotusta. Lisäksi stressi aiheutti minulle unettomuutta siten, että heräilin keskellä yötä työ- ja kouluasioihin. Yllätyin, kun lääkäri ei antanutkaan minulle lääkkeitä, vaan ohjeisti syömään vitamiineja ja kokeilemaan erilaisia ruokavalioita.

Vitamiiniohjeistus oli, että aamuisin C- ja D-vitamiineja ja iltaisin magnesiumia ja B-vitamiinia. Vitamiinien avulla sain apua keskellä yötä heräilyyni, vaikka skeptinen asian suhteen olinkin. Ruokavalion osalta ohjeistus oli hieman pidempi.
Listalla oli paljon ruoka-aineita, jotka eivät välttämättä sovi herkkävatsaiselle:
- kaalit
- omena
- sitrushedelmät
- pähkinät
- vehnä, ohra, ruis
Lisäksi lääkäri totesi, että usein kasvikset raakana korventavat vatsaa ja pahentavat oireita.
Ilmankos lounassalaatin jälkeen usein olin tuskissani vatsakivuissa...

Totesin, että nyt on aika laittaa ruokavaliota uusiksi. Kokeilin tiukemmin välttää kaikkia näitä listalla olleita ainesosia alkuun muutaman viikon, jonka jälkeen aloin kokeilla joitakin ruoka-aineita.
Kokeilemalla opin tuntemaan omaa vatsaani paremmin:
- Raaka porkkana ei sovi vatsalleni, jos syön sitä pelkästään. Lämpimän ruuan lisukkeena ei tule ongelmia.
- Vehnä turvottaa ja saa vatsani mölyämään. Pieninä määrinä ei aina aiheuta oireita, joten täysin vehnättömäksi ei tarvitse alkaa. Ne ihanat vastapaistetut vehnäpatongit ja tuoreet voisilmäpullat voi silti unohtaa..
- 100 % ruis- ja kauraleipä sopivat vatsalleni hyvin, eikä niistä aiheudu turvotusta tai pahaa oloa.
- Pastan ostan nykyään gluteenittomana, koska niistäkin Semperillä on hyvän makuisia vaihtoehtoja, eikä syömisen jälkeen tarvitse kitua kivuissa.
- Hedelmienkin osalta kohtuullisuus kannattaa. Ei pidä syödä montaa omenaa päivässä, eikä varsinkaan tyhjään vatsaan.
- Kannattaa muistaa tasainen ruokailurytmi, eikä syödä kerralla koko päivän ruoka-annosta. Ahmiminen on vatsalle pahaksi ja se menee varmasti sekaisin.
- Jos muuten syö kevyttä ja vähärasvaista ruokaa, saa varmasti varautua satunnaisen rasvaisen roskaruuan jälkeen etsimään tiensä lähimpään vessaan. Myös massiivisella sokerimäärällä on sama vaikutus (=karkit)

Toisinaan haluaa myös herkutella ilman mitään "rajoja". Itse silloin varaudun ottamalla mukaan Samarinia tai muuta vatsahappoja tasapainottavaa lääkettä, jolla saa vatsahapot kuriin. Yritän kuitenkin välttää turhia lääkkeiden syömisiä, kun kuitenkin omilla valinnoilla voi vaikuttaa omaan oloonsa.

Toivottavasti omista kokemuksistani on apua myös muille herkkävatsaisille. :)

tiistai 5. marraskuuta 2013

Täällä Pohjantähden alla...

... on niin ihanaa lenkkeillä!
Tulee aina niin hyvä mieli, kun on käynyt pidemmän kävelylenkin koiran kanssa. Tänään on ollut koko päivän sateinen ilma, mutta illaksi kirkastui niin, että taivas oli kirkas ja tähdet loistivat. Mahtava lenkkeilysää siis!

Viime aikoina kaiken muun murheen keskellä vauvakuumeeni on hieman laantunut. Ihmettelisin, jos ei olisi, ottaen huomioon kaiken henkisen taakan, jota olen tässä selvitellyt viime viikkoina. Saapa nähdä, kuinka pian se kuume taas nostaa päätänsä pusikosta kunnolla.

Kysyn toisinaan itseltäni: "Elänkö tällä hetkellä sellaista elämää kuin todella haluan?"
Toisena päivänä vastaan: "Tottakai. Rakastan miestäni yli kaiken ja yhteistä elämäämme, enää puuttuu se pieni käärö, joka antaa viimeisen silauksen onnelliseen elämääni."
Mutta toisena päivänä vastaan: "En todellakaan. Haluan vielä lähteä opiskelemaan, vaihtaa alaa.. haluanko sittenkin olla sinkku ja vapaa?"

Pääseeköhän näistä tunteista koskaan lopullisesti eroon vai toivonko mahdotonta..? Epäileekö ihminen aina, että on olemassa parempaa kuin mitä itsellä jo on? Voiko koskaan kukaan saada "täydellistä" elämää?

Näihin sanoihin ja tuntemuksiin tällä erää,

-veepu

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Pienin askelin kohti tulevaa

Alan hiljalleen päästä eteenpäin surun keskeltä.
Helppoa se ei ole, mutta yritän parhaani. Hautajaiset ovat vielä tuloillaan muutaman viikon päästä, jolloin haavat jälleen avautuvat, mutta uskon sen jälkeen helpottavan.

Huomaan, että viikolla tsemppaan henkisesti niin kovin, kun esitän kaiken olevan kunnossa. Sitten iltaisin ja nyt viikonloppuna ne muurit kaatuu, ja itken itseni uneen.
Tämä nyt ei yksin johdu surusta, vaan minulla on muitakin asioita, jotka ovat henkisenä painolastina. En niistä välttämättä viitsi tänne kirjoittaa.

Nyt yritän päästä taas arkirutiineihini kiinni ja päästä liikkumaan pahan olon pois. Tänään siis lenkkipolulle tai kuntosalille pumppaamaan... tai miksei molempia!


maanantai 28. lokakuuta 2013

Musiikki rauhoittaa.

Olen kuunnellut paljon musiikkia suruuni, ja yksi kappale on yli muiden.
Tämä rauhoittaa minua ja auttaa hyväksymään tapahtuneen.. ainakin askeleittain eteenpäin.

Jonne Aaron - Sininen lintu

"Sininen lintu surun lintu on
Se lentää yksinäisen luo
Kun ilta tummuu ja sammunut on paiste auringon
Ei toiset koskaan sitä nää

Sininen lintu surun lintu on
Se viestin jostain kaukaa tuo
Kun laulaa hetken on laulun sointi lohduton
Se kertoo ja jatkaa elämää

Se lensi ikkunalle lauloi tumma sävelmää
Se kertoi surevalle että emme enää nää
Minä kuuntelin sen laulun kyynelin
Lintu lensi sinne mistä tulikin

Sininen lintu surun lintu on
Se lentää yksinäisen luo
Kun ilta tummuu ja sammunut on paiste auringon
Ei toiset koskaan sitä nää

Se lensi maasta josta vielä mitään tiedä en
Se kertoi kohtalosta jonka kokee jokainen
Kun täyttynyt on määrä vuosien
Meille viestin tuo se lintu sininen"

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Pysähdys.

Läheisen kuolema pysäyttää kaiken hetkeksi.

Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen kestää oman aikansa, joka minulla on vasta alussa. Hautajaiset omalta osaltani varmasti ovat ns. grande finale, jonka jälkeen hyväksyn asian lopullisesti ja jatkan elämääni eteenpäin.

On vaikea ymmärtää, että en tule enää koskaan tapaamaan henkilöä, jonka vasta joku aika sitten tapasin edellisen kerran. Pelottaa mennä seuraavan kerran kyseiseen paikkaan, koska hän ei ole enää siellä. Kaikki on erilailla kuin aiemmin.

En osaa tällä hetkellä kirjoittaa mistään muusta elämääni liittyvästä. Mielessäni ei pyöri vain mikään muu kun tämä henkilö. Kaipaan niin kovasti <3

Kuuntelin tänään kappaletta Ilpo Kaikkosen kappaletta Terveiset sinne taivaaseen. Toivottavasti terveiseni menivät perille.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Suru valtasi sydämeni.

Sain tänään surullisia uutisia vielä vaikean viikon päätteeksi.
Rakas läheiseni on menehtynyt tänään, joten viikonlopun valtaa suru ja kyyneleet.
Mielessä pyörii yhteiset muistot ja elämänopetukset. Ikävä tulee. <3

(http://www.muistopaikka.fi/img/etusivu.png)

Työviikko takana päin!

What a week, ei voi muuta sanoa.
Koko viikko on mennyt vauhdilla eteenpäin, ja ihan huomaamatta on perjantai. Ihana asia tosin, koska on taas kaksi päivää aikaa levätä!

Oletteko miettineet, miten raskaus ja vanhempana oleminen vaikuttaa työntekoon?

Olen itse esimiestehtävissä ja työpäivät venyvät usein 10 tuntisiksi. (8 tuntia olisi normaali työaika)
Intohimoni on esimiestyö, ja haluan suoriutua siitä parhaani mukaan. Joskus se vaatii venymistä äärirajoille, viime aikoina olen mennyt äärirajojeni ylikin. Tänään sain siitä aimoannoksen saatuani paniikkikohtauksen töissä. Olen pariin otteeseen käynyt keskustelemassa esimieheni kanssa jaksamisestani, ja toivon että tämän päivän kohtauksen jälkeen asiaan saadaan muutosta. En halua nuorena ihmisenä pilata terveyttäni töiden takia. Luulen tämän kokoaikaisen stressin vaikeuttavan myös laihtumistani. Ja stressaantuneena puran pahan oloni kotona.. mieheni saa kärsiä tästä päivittäin.

Olen paljolti miettinyt, että työn aiheuttama stressi ei missään tapauksessa ole hyväksi sikiölle raskausaikana. Stressaaminen vaikeuttaa varmasti myös raskautumista. Haluaisin menestyä esimiehenä ja joskus vielä opiskella sitä jopa lisää, mutta haluaisin myös perheenlisäystä. Vaikka mieheni asiaan ei olekaan vielä myöntynyt, se päivä vielä koittaa. Mitä sitten teen työlleni, jos se aiheuttaa minulle stressiä?

Ja ei siis pelkästään mietitytä raskausaika, vaan myös sitten töihinpaluu vanhempainvapaan jälkeen. Miten saan työaikani pidettyä 8 tunnissa, että ehdin lapseni kanssa touhuamaan iltaisin ennen kun hän käy nukkumaan? Miten saan itselleni enemmän voimia, jotta jaksan sekä töissä että kotona?

Onneksi on viikonloppu ja saa kerättyä taas voimia. Huomenna aamusta kuntosalille nollaamaan ajatukset ja sitten rentoutumista oman miehen kanssa<3 Viikonloppuisin jaksaa myös enemmän ulkoilla, ja hyvä niin koska raitis ilma tekee ihmeitä!

Mukavaa viikonloppua teille!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Luopumisen tuska(ko?)

Onko teillä harrastuksia tai muita asioita, joista teidän luultavasti tarvitsee luopua raskauden myötä?

Olen itse miettinyt, että mitenköhän sitä jaksaa sitten raskaana urheilla. Nyt olen päässyt uudelleen sisään urheiluun ihan täysillä, joten mielessä on toivonkipinä siitä, että tämä palo säilyy myös raskausajan yli, hamaan tulevaisuuteen saakka.

En usko, että vauva-arkenakaan tarvitsee liikunnasta luopua, koska pääseehän vaunujen kanssa lenkkeilemään siinä missä yksinkin. Kuntosalillekin pääsee silloin, kun mies pystyy vauvan kanssa olla kotona. Monesti syyt liikunnan skippaamiseen ovat täysin tekosyitä.. ja myönnän että olen itsekin niitä käyttänyt, ja monesti.

Toinen, mistä varmaan osittain joutuu luopumaan, on leffaillat rakkaan kanssa kahdestaan. Ollaan nyt tykätty käydä usein elokuvissa katsomassa ensi-iltoja, mutta niitä varmasti joutuu vähentämään vauva-arjen myötä. Osittain siksi, ettei meillä ole lastenvahtia lähellä ja toisekseen minusta on kohtuutonta hankkia lapsia, jos niitä koko ajan haluaa laittaa hoitoon. Vapaa-aika kuuluu sitten lapsille, vaikka toki vanhempien kahdenkeskistäkin aikaa täytyy vaalia :)

lauantai 19. lokakuuta 2013

Tulevaan valmistautuminen

Olen aina ollut todella suunnitelmallinen ihminen. En osaa olla niin spontaani kuin haluaisin, mutta kai siihenkin voi oppia. (eikö?)
Olen siis "suunnitellut" koko elämäni.. jos ei avomiehen tapaamista lasketa mukaan. Hänet nimittäin tapasin extempore päätöksellä 3 vuotta sitten, ja olikin hyvä päätös ;)

Kävin hammaslääkärissä toissapäivänä. On ollut jo suunnitelmissa kauan varata aika tarkastukseen ja sainkin yllättäin varattua peruutusajan samalle viikolle. Olen lukenut paljon raskauteen liittyviä ohjeita ja keskusteluja, ja bongaillut sieltä asioita, joita kannattaa "tsekata" jo ennen raskautumista. Yksi niistä asioista on hampaiden kunto. Sanotaan, että raskausaikana suuhygienia voi huonontua.
Näin lukee Terveyskirjaston sivulla Raskaus ja suun terveys:

"Raskausaikana suu happamoituu hormonitoiminnan muuttumisen vuoksi. Syljen pH laskee ja sen korjaava vaikutus (puskurointikyky) voi heiketä, koska syljessä on vähemmän kalsiumia ja muita remineralisaatioon liittyviä elektrolyyttejä kuin ennen raskautta. Samaan aikaan suun happamoitumisen kanssa happohyökkäysten määrä voi lisääntyä tiheästi nautittujen välipalojen takia. Lisäksi tilannetta pahentaa vielä suun terveydelle haitallisten bakteerien (mutans-streptokokkien, lactobasillien ja hiivojen) määrän lisääntyminen raskauden lopulla ja imetyksen aikana. Syljen puskurointikyky palaa ennalleen heti synnytyksen jälkeen, sen sijaan mikrobimäärät voivat pysyä suurina vielä imetyksen aikanakin.
Raskaus ei aiheuta ientulehdusta, mutta voi pahentaa jo olemassa olevaa ientulehdusta. Pienikin määrä plakkia hampaan pinnalla voi laukaista voimakkaan tulehdusreaktion. Raskausajan ientulehdukselle on tyypillistä voimakas verenvuototaipumus. Ien vuotaa herkästi pienestäkin kosketuksesta."


Ja siis tässä syy siihen, miksi nyt päätin kirjoittaa tästä aiheesta. :)

Onneksi itseltäni ei löytynyt kuin kaksi reikää ja muutama reiän alku. Reiätkin paikataan jo kuukauden kuluttua, joten sitten ei tarvitse murehtia asiaa vaan ylläpitää suuhygieniaa. :)

Oletteko te valmistautuneet jotenkin raskauteen tai raskautumisen yrittämiseen?
Kertokaa ihmeessä hyvä vinkkejä, miten kannattaisi ennakoida tulevaa :)

Minulla siis yrittämisestä ei ole vielä tietoakaan, koska miehelläni ei ole menossa yhtään vauvakuumetta, kun taas itse kärsin siitä päivittäin ja jopa yöunissani. Odottelen siis (malttamattomana) sitä hetkeä, kun hän toteaa että haluaa alkaa yrittää. Itse olisin valmis vaikka heti! (ja ei, tämä ei ole spontaania, vaan erittäinkin suunniteltua...)

Olen kuitenkin ajatellut, että parempi valmistautua yrittämiseen jo nyt, kun ei koskaan tiedä milloin se hetki koittaa. Olen siis pyrkinyt laihduttamaan, muuttamaan ruokailutapojani terveellisemmiksi, jotta saisin kaikki riittävät vitamiinit yms., sekä nyt tarkistanut hampaani. Lisäksi käyn kuntosalilla ja pyrin vahvistamaan kaikkia lihaksiani, osittain ihan laihduttamisen takia, mutta myös raskausaikaa ajatellen. Hyvillä keskivartalon lihaksilla voi tietääkseni olla positiivinen vaikutus raskauden jälkeiseen palautumiseen.. ehkä välttyisi turhalta löysältä nahkalta sitten. :)



keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kunnon kohotusta!

Laihduttaminen - mikä kauhea sana.
Itse käytän mielummin elämäntaparemonttia, koska se kuvaa paremmin koko laihtumisprosessia. Laihtuminen vaatii monia asioita, joita itsekään en ole vielä täysin käsittänyt. Tai niin ainakin luulen, koska paino ei ole 2 kuukaudessa tippunut paljon mitään, vaikka muutos aiempaan liikuntaan on ollut radikaali.

Ruokavaliota olen muokannut seuraavasti:
- Mahdollisimman tasaiset ruokailurytmit (viikonloppuisin tahtoo venähtää...)
- Arkena ainakin puolet lautasesta salaattia
- Vihreä tee osana ruokavaliota
- Vähemmän sokeripitoisia ruokia, esim. jogurtteja yms
- Enemmän proteiinipitoisia ruokia, esim. rahkaa ja marjoja, 100 % ruisleipä (rajoitetusti)
- Vähemmän herkkuja - helppoa se ei ole, mutta varmasti sen arvoista. (tämän kanssa on taisteltavaa, koska suolaiset herkut ovat paheeni... )

On ollut kyllä jännä huomata se, miten paljon energiaa ja hyvää mieltä urheilusta saa. Rankka työ vaatii veronsa ja illalla väsyttää kun pääsee kotiin. Tuntuu kovin vaivalloiselta laittaa lenkkarit jalkaan ja lähteä lenkille, tai lähteä rehkimään kuntosalille, mutta en ole kertaakaan katunut. Joka kerta sitä energiaa sitten vaan löytyy ja urheilu maistuu hyvälle.

Laihtuminen olisi minulle todella hyvä asia, koska BMI on aivan liian korkea. Haluaisin olla solakammassa kunnossa varsinkin sitten, kun pääsemme yrittämään esikoista. Haluan voida hyvin raskausajan ja jaksaa touhuta. Voin vain kuvitella, miten vaikeaa tämän painoisena olisi vielä kantaa raskausmahaa ja yrittää urheilla..
Eikä pelkästään se raskausaika, vaan myös lapsen syntymän jälkeen haluan olla äiti, jonka kanssa lapsi voi lähteä hiekkalaatikolle, metsään tai vaikka jalkapallokentälle niin halutessaan. En halua vain katsoa vierestä lapseni tekemisiä siksi, kun itse en jaksa liikkua.

Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa elämäntapamuutosta. Eikä siitä varsinkaan ole koskaan haittaa. :)

tiistai 15. lokakuuta 2013

Miten tärkeitä onkaan ystävät!

Mitä vanhemmaksi kasvaa, sen selkeämmin sen huomaa.
Ystävät ovat vähentyneet sitten nuorisoaikojen, ja jäljellä on enää vain harvat ja valitut. Hyvän päivän tuttuja toki tulee ja menee töiden ja harrastusten myötä, mutta ne tietyt TOSIystävät pysyvät.

Ja kuinka onnellinen olenkaan siitä, että ystäväni ovat keskenään niin erilaisia. Jos toisen kanssa istutaan aamuteellä kirpeänä syysaamuna terassilla, niin toisen kanssa istutaan iltaa lasillisella paikallisessa. Kaikkien kanssa tulee niin erilaisia muistoja ja jokaisella on jotakin erilaista "annettavaa" minun elämääni.

Huomaan myös, että vaikeina aikoina näillä eri ystävillä on erilainen vaikutus mielialaani. Joskus masentavina hetkinä kaipaa vain sen potkun persiille: "Ylös sieltä itsesäälistä hyvä nainen!" ja toisinaan haluaa purkaa asioita yksityiskohtaisesti ystävälle, joka osaa kuunnella.

Rakastan ystäviäni - juuri sellaisina kun he ovat.
Sanon sen ääneen liian harvoin.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Bloggailun harjoittelua

Pitkän harkinnan tuloksena perustin sitten blogin.
Ajatukseni siitä, mitä tämä blogi tulee sisältämään, on vaihdellut suuresti riippuen päivästä.
Toisena päivänä haluan kirjoittaa vauvakuumeestani, tulevaisuuden haaveilusta ja muusta "kotielämään" liittyvästä, kun sitten toisena päivänä tekisi mieli kirjoitella laihduttamisesta, liikunnasta ja siitä miten olen löytänyt uuden ilon harrastaa liikuntaa. Luulenpa siis blogini sisältävän aikalailla kaikkea maan ja taivaan väliltä.