Matka normaalipainoon

Matka normaalipainoon
Matkalla normaalipainoiseksi...

tiistai 31. joulukuuta 2013

Katse tulevaan

Pitkähkö blogihiljaisuus katkeaa tänään tähän päivitykseen.
Olimme joulunajan koko perhekokonaisuutemme kanssa Suomen Pohjolassa, jossa oli jopa valkea joulu jouluaattona. Joulupäivänä mentiinkin sitten plussan puolelle, ja lumet alkoi sulaa pois... se siitä lumesta sitten. Pääasia kuitenkin, että aattona oli lunta.
Ajelimme kotiin koko sunnuntaipäivän ja nyt on toivuttu "jetlagista". Tänään juhlimme uutta vuotta rauhallisesti kotona syöden hyvin ja nauttien muutaman lonkeron. Tinat pitää tietysti valaa illan mittaan.

Vuodenvaihde laittaa miettimään mennyttä vuotta ja haaveilemaan tulevasta.

Kulunut vuosi 2013 on ollut minulle henkisesti hyvin rankka.
Alkuvuonna opiskeluni olivat loppusuoralla ja tein lopputyötä niska limassa. Samalla tein tietysti pitkää päivää töissä, koska töitä oli enemmän kuin työpäivän aikana ehti tehdä.
Valmistuin kesäkuussa rankan työn saatoksena, ja kesä tuntuikin ehkä seesteisimmältä ajalta koko vuonna. Aloitin kuntoiluharrastuksen uudelleen kesällä, ja sille tielle jäinkin.
Vauvakuumeeni nosti päätänsä korkealle opiskelujen päätyttyä, koska olin jotenkin sulkenut sen mielestäni opiskelujen ajaksi. Harmi vain, että mies ei ollut samaa mieltä vauvahaaveista, ja edelleen odottelen hänen lämpeämistään ajatukselle. Myönnän toki itsekin, että myös meidän parisuhdetta pitäisi "kehittää" ennen lapsen tuloa.. siinä tavoitetta ensi vuodelle.
Syksyn aikana taas työt aiheuttivat minulle stressiä, jonka myötä alkoi tulla unettomia öitä ja paniikkikohtauksia. Kaiken tämän lisäksi vielä rakkaan ukkini kuolema lokakuussa laittoi pääni ihan sekaisin.
Marraskuussa kävimme mieheni kanssa hieman Virossa virkistäytymässä, ja päästiin pois normaalista arjesta.
Jouluna totesin katsellessani mieheni ja hänen kummityttönsä touhottamista, että miehestäni tulee loistava isä vielä joku päivä. Huomasin myös haaveilevani aina vain enemmän omasta lapsesta, raskausajasta ja perhe-elämästä. "Olisipa minulla oma lapsi, joka istuisi joulupukin polvella.."

Täytyy kuitenkin kääntää katse kohti vuotta 2014.
Teen itselleni vain yhden lupauksen ensi vuodelle, ja se liittyy terveysprojektiini.
Vuoden 2014 aikana laihdun 10 kg.

 
Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan vaaka näyttää vuoden lopussa oikeaa lukemaa.
Olen myös miettinyt, että hakisin kevään haussa yliopistoon opiskelemaan, mutta lopullista päätöstä en ole asian suhteen vielä tehnyt. Täytyyhän se tässä kohta puolin päättää, jos meinaan ehtiä lukea pääsykokeisiin riittävästi.

Näiden aatosten myötä toivotan kaikille rauhallista vuodenvaihdetta, ja antoisaa vuotta 2014!<3


-Veepu

maanantai 16. joulukuuta 2013

Maanantaipurkaus kiusaamisesta.

Olen ollut blogihiljaisuudessa taas monta päivää... jostain syystä en vain keksinyt kirjoitettavaa.
Nyt sitä taas löysin, kun lueskelin ajankuluksi netissä erilaisia artikkeleita.
Luettuani tämän kirjoituksen http://www.karjalanheili.fi/uutiset/Joensuu/9328826 koin riipaisun sydämessäni.
Jokin syvälle itseeni sulkemani asia nousi taas pinnalle ja pala nousi kurkkuun.

Koulukiusaaminen ja sen aiheuttamat traumat.

Mielestäni koulukiusaamista on montaa erilaista, ja ne kaikki pitäisi ottaa tosissaan. Nykypäivänä tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa nuoriso kasvaa koulussa ja heidän itsetuntonsa muotoutuu siellä. Toki kasvatuksella, kotioloilla, ystäväpiirillä ymsyms. on omat vaikutuksensa, mutta koulu on nuoren ihmisen "päivätyö", jossa hän viettää suurimman osan ajastaan.

Täytyy tässä yhteydessä jakaa oma kokemukseni koulukiusaamisen yhdestä muodosta ja millaisia seurauksia siitä on ollut minulle - silloin ja vielä nykypäivänäkin.

Olin tiiviissä ystäväporukassa 1.-6.luokat, ja parhaat kaverini olivat samalla luokalla. Sitten siirryimme yläasteelle, jossa jouduin heidän kanssaan eri luokille ja meillä oli usein eri aikaan ruokatauot, emmekä siksi nähneet paljoa koulussa. Olin luokalla, jossa osa oli minulle ala-asteelta tuttuja (naamat oli tuttuja, mutta emme olleet pahemmin tutustuneet) ja osa oli tullut toisesta koulusta, jossa olivat tunteneet toisensa jo kauan.
Olin nuorena tyttönä hyvin arka ja kuoreeni vetäytynyt, enkä helposti ystävystynyt kenenkään kanssa. Parhaiden ystävieni kanssa olin aina kun oli mahdollista, mutta muulloin istuin käytävällä yksin... niin yksin, että ihan hävetti kun toiset koululaiset kävelivät ohitse naureskellen keskenään.
En ollut koskaan kovin hyvä urheilussa, joten liikuntatunneillakin minut valittiin usein viimeisenä joukkueeseen. Koin olevani hyvä ainoastaan matematiikassa, ja niillä tunneilla sainkin kavereita.. tai niin minä luulin, kunnes myöhemmin ymmärsin että he vain käyttivät minua hyväkseen. Tunneilla he halusivat istua vieressäni ja saada minulta tukiopetusta, mutta luokan ulkopuolella olin heille kuin ilmaa.
Huomasin erkaantuvani parhaista ystävistäni, koska he löysivät uusia ystäviä luokaltaan, joiden kanssa viettivät aikaa myös koulun ulkopuolella. Se tuntui pahalta - kuin joku olisi varastanut minulta.

Taistelin koko yläasteen ajan siitä, että sopeutuisin johonkin porukkaan, eikä minun tarvitsisi olla yksin. Kokeilin tupakointia ja roikkumista kaupungilla viikonloppuisin.. yritin olla kovanaama. Ei siitä tullut mitään. Iltaisin kuitenkin itkin itseni uneen, kun tunsin olevani yksin tässä maailmassa. Olin niin masentunut, että tuntui ettei elämälläni ole tarkoitusta, eikä minun ole tarkoitettu olla onnellinen. Olin oikeasti niin masentunut, että mietin itsemurhaa - olin valmis luovuttamaan.

Joku voi ehkä ajatella, ettei kokemani ole koulukiusaamista, koska sitä ei ole aiheuttanut joku tietty ihminen. Mutta itse koen sen olleen sitä. Se tapahtui nimenomaan koulussa ja koen edelleen, että opettajien olisi pitänyt huomata se, miten joku jätetään aina viimeiseksi valinnaksi ryhmään mukaan tai miksi joku istuu aina yksin käytävällä kun muut luokkalaiset juttelevat keskenään. Jonkun olisi pitänyt auttaa minua, kun en itse ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.

Onneksi yläasteen loputtua aloin opiskella merkonomiksi, ja elämäni sai positiivisen käännöksen. Koulun opiskelijat olivat ihan uusia naamoja, eikä kenelläkään ollut ennakkoluuloja minua kohtaan. Uskalsin avautua ja löysin uusia kavereita. Heräsin henkiin.

Mutta mitä tulee nykypäivään, nuo samat arvet ovat edelleen sisälläni. Tunnen itseni monessakin tilanteessa arvottomaksi, ja huomaan ajattelevani, että en ole koskaan riittävän hyvä. Tavoittelen aina jotakin parempaa, koska nykytila ei kelpaa. Edelleen monesti tunnen itseni niin arvottomaksi, että minun pitäisi todistella olemassaoloani muille. Todistella sitä, että minullakin on oikeus onnellisuuteen.

Eihän toisen ihmisen onni ole koskaan toiselta pois... Miten sitä voikaan olla niin rikki sisältä, että ajattelee noin?!

Toivon sydämestäni, että kenenkään ei tarvitsisi kokea samanlaisia tunteita kuin minä tunsin aikanaan, ja varsinkin ettei niitä arpia jäisi kenenkään sydämeen. Ja toivon todella voimia tuon artikkelin kirjoittaneelle tytölle.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kun "lapsi" sairastaa..

Johan on taas viikko vierähtänyt, ja huomenna jälleen maanantai.
Olin reissun päällä pari päivää tällä viikolla, vietin aikaani kotikaupungissa äitini kanssa ja sainpa viettää jopa kokonaisen vuorokauden ihanan 1v 2kk vanhan kummityttöni kanssa. Voi niitä hetkiä. :)

Kaiken hyvän päälle tulee aina tietysti myös huonoa; toinen kissoistani on sairaana. En tiedä, mikä hänellä on, mutta takajalkojen "kantapäät" on syöty auki. Niinpä jouduin ostamaan hänelle kaulurin, jotta jalat saisi rauhoittua..

Tötteröpää..





















Aiemmin jo mietin, että haluanko kuvia lemmikeistäni julkistaa, ettei minua kukaan tunnista. (edelleen haluan siis pysyä anonyyminä)
Tässä sitä nyt mennään, eli jos joku minut näistä tunnistaa, olisitko kiltti ja kertoisitko siitä minulle. :)

Täytyy nyt tasapuolisuuden vuoksi laittaa kuvat myös muista lemmikeistämme:

Koiramme














Toinen kissoistamme





















Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille :)

maanantai 2. joulukuuta 2013

Koti - mitä se tarkoittaa?

Tämän bloggauksen aihe selviääkin jo otsikosta.
Mitä teille tarkoittaa koti?

Muistan elämäni jokaisen muuttokerran, ja sen tunteen uudessa asunnossa, jonka pitäisi olla koti.
Ensimmäinen muuttoni oli murrosikäisenä, kun vanhemmat erosivat ja muutimme äidin ja veljien kanssa pois lapsuuden kodistamme. Isä jäi asumaan sinne vielä ja jotenkin kauan tuntui siltä, että asuimme jossakin "väliaikaisratkaisussa" ja kun kävi isän luona, niin sitten oli kotona.
Seuraava muuttoni olikin sitten omilleni toiselle paikkakunnalle. Se oli kamalaa! Muistan, kuinka iltaisin itkin ns. kotona, jossa kuitenkin tunsin olevani vain vieraana.. tuntui kuin se olisi vain motelli, jossa on tarkoitus yöpyä ja säilyttää tavaroita. Kävin lähestulkoon joka viikonloppu kotona, mikä siis tarkoitti äitini asuntoa. Kesti kauan, siis oikeasti varmaan vuoden, ennen kuin ajattelin palaavani kotiin, kun viikonlopun jälkeen palasin äitini luota.
Seuraavat muutot ovatkin sitten olleet avopuolisoni kanssa. Ensimmäisellä kerralla muutettiin juuri valmistuneeseen kerrostaloon, josta sitten vuotta myöhemmin omistusasuntoon "kehän ulkopuolelle". Ja täällä ollaan edelleen.

Mikä tekee kodin?
Minulle tärkein asia kodissa on se, että sinne tultua tietää olevansa turvassa. Koti on se paikka, jossa saat olla juuri sellainen kuin olet, eikä kukaan häiritse sinua jos et niin halua. Kotona on juuri sellainen tunnelma, jonka siellä haluat olevan. Toki tässäkin on eronsa, asuuko yksin, parisuhteessa vai onko perheessä lapsia.

En enää muista perimmäistä ajatustani, miksi aloin kirjoittaa tästä aiheesta... mutta väliäkös tuolla.
Totean vain, että menen tällä viikolla pariksi päiväksi kotiin äidin luo, joka siis on minulle edelleen kuin toinen koti. Siellä on perhe, samalla tavalla kuin minulla on omassa kodissanikin perhe (mies ja lemmikit).

Home is where the heart is - indeed.

Ihanaa joulukuuta kaikille, enää kolmisen viikkoa jouluun!
P.S. Tulee kiire joululahjojen ostoon... en ole ostanut vielä yhtäkään.