Matka normaalipainoon

Matka normaalipainoon
Matkalla normaalipainoiseksi...

maanantai 16. joulukuuta 2013

Maanantaipurkaus kiusaamisesta.

Olen ollut blogihiljaisuudessa taas monta päivää... jostain syystä en vain keksinyt kirjoitettavaa.
Nyt sitä taas löysin, kun lueskelin ajankuluksi netissä erilaisia artikkeleita.
Luettuani tämän kirjoituksen http://www.karjalanheili.fi/uutiset/Joensuu/9328826 koin riipaisun sydämessäni.
Jokin syvälle itseeni sulkemani asia nousi taas pinnalle ja pala nousi kurkkuun.

Koulukiusaaminen ja sen aiheuttamat traumat.

Mielestäni koulukiusaamista on montaa erilaista, ja ne kaikki pitäisi ottaa tosissaan. Nykypäivänä tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa nuoriso kasvaa koulussa ja heidän itsetuntonsa muotoutuu siellä. Toki kasvatuksella, kotioloilla, ystäväpiirillä ymsyms. on omat vaikutuksensa, mutta koulu on nuoren ihmisen "päivätyö", jossa hän viettää suurimman osan ajastaan.

Täytyy tässä yhteydessä jakaa oma kokemukseni koulukiusaamisen yhdestä muodosta ja millaisia seurauksia siitä on ollut minulle - silloin ja vielä nykypäivänäkin.

Olin tiiviissä ystäväporukassa 1.-6.luokat, ja parhaat kaverini olivat samalla luokalla. Sitten siirryimme yläasteelle, jossa jouduin heidän kanssaan eri luokille ja meillä oli usein eri aikaan ruokatauot, emmekä siksi nähneet paljoa koulussa. Olin luokalla, jossa osa oli minulle ala-asteelta tuttuja (naamat oli tuttuja, mutta emme olleet pahemmin tutustuneet) ja osa oli tullut toisesta koulusta, jossa olivat tunteneet toisensa jo kauan.
Olin nuorena tyttönä hyvin arka ja kuoreeni vetäytynyt, enkä helposti ystävystynyt kenenkään kanssa. Parhaiden ystävieni kanssa olin aina kun oli mahdollista, mutta muulloin istuin käytävällä yksin... niin yksin, että ihan hävetti kun toiset koululaiset kävelivät ohitse naureskellen keskenään.
En ollut koskaan kovin hyvä urheilussa, joten liikuntatunneillakin minut valittiin usein viimeisenä joukkueeseen. Koin olevani hyvä ainoastaan matematiikassa, ja niillä tunneilla sainkin kavereita.. tai niin minä luulin, kunnes myöhemmin ymmärsin että he vain käyttivät minua hyväkseen. Tunneilla he halusivat istua vieressäni ja saada minulta tukiopetusta, mutta luokan ulkopuolella olin heille kuin ilmaa.
Huomasin erkaantuvani parhaista ystävistäni, koska he löysivät uusia ystäviä luokaltaan, joiden kanssa viettivät aikaa myös koulun ulkopuolella. Se tuntui pahalta - kuin joku olisi varastanut minulta.

Taistelin koko yläasteen ajan siitä, että sopeutuisin johonkin porukkaan, eikä minun tarvitsisi olla yksin. Kokeilin tupakointia ja roikkumista kaupungilla viikonloppuisin.. yritin olla kovanaama. Ei siitä tullut mitään. Iltaisin kuitenkin itkin itseni uneen, kun tunsin olevani yksin tässä maailmassa. Olin niin masentunut, että tuntui ettei elämälläni ole tarkoitusta, eikä minun ole tarkoitettu olla onnellinen. Olin oikeasti niin masentunut, että mietin itsemurhaa - olin valmis luovuttamaan.

Joku voi ehkä ajatella, ettei kokemani ole koulukiusaamista, koska sitä ei ole aiheuttanut joku tietty ihminen. Mutta itse koen sen olleen sitä. Se tapahtui nimenomaan koulussa ja koen edelleen, että opettajien olisi pitänyt huomata se, miten joku jätetään aina viimeiseksi valinnaksi ryhmään mukaan tai miksi joku istuu aina yksin käytävällä kun muut luokkalaiset juttelevat keskenään. Jonkun olisi pitänyt auttaa minua, kun en itse ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.

Onneksi yläasteen loputtua aloin opiskella merkonomiksi, ja elämäni sai positiivisen käännöksen. Koulun opiskelijat olivat ihan uusia naamoja, eikä kenelläkään ollut ennakkoluuloja minua kohtaan. Uskalsin avautua ja löysin uusia kavereita. Heräsin henkiin.

Mutta mitä tulee nykypäivään, nuo samat arvet ovat edelleen sisälläni. Tunnen itseni monessakin tilanteessa arvottomaksi, ja huomaan ajattelevani, että en ole koskaan riittävän hyvä. Tavoittelen aina jotakin parempaa, koska nykytila ei kelpaa. Edelleen monesti tunnen itseni niin arvottomaksi, että minun pitäisi todistella olemassaoloani muille. Todistella sitä, että minullakin on oikeus onnellisuuteen.

Eihän toisen ihmisen onni ole koskaan toiselta pois... Miten sitä voikaan olla niin rikki sisältä, että ajattelee noin?!

Toivon sydämestäni, että kenenkään ei tarvitsisi kokea samanlaisia tunteita kuin minä tunsin aikanaan, ja varsinkin ettei niitä arpia jäisi kenenkään sydämeen. Ja toivon todella voimia tuon artikkelin kirjoittaneelle tytölle.

1 kommentti:

  1. Koulukiusaaminen on kyllä niin inhottavaa! Itse kärsin siitä ekasta luokasta aina lukion viimeiseen luokkaan. Olen kuitenkin onnistunut aina saamaan ystäviä mutta samalla eräät henkilöt kiusasivat. Varsinkin ulkonäköäni pilkattiin (vaikka siinä ollut muuta erikoista että olin jo 12 vuotiaana 173cm pitkä). Asia on jättänyt syvät traumat. Näen peilistä vain rumat ja vääränlaiset kasvot. Vaikea uskoa että mieheni rakastaa minua juuri tälläisenä jne.. Voi kun kenenkään ei tarvitsisi kärsiä kiusaamisesta!

    VastaaPoista